© Asta Raami – –
Genetiikkaa ja kromosomeja tutkinut Barbara McClintock on yksi ihailemistani keksijöistä. McClintockin kyky tutkia uutta ja jäsentää tietoa oli poikkeuksellinen ja ylivertainen. Ehkä juuri tämän vuoksi hän on historian ainoa nainen, jolla on vain omissa nimissään oleva lääketieteen Nobel.
McClintockin ylivertaisuutta kuvaa tilanne, jossa tutkijakollega Stanfordin yliopistossa oli ajautunut umpikujaan Neurospora-homeen kromosomiston tutkimuksen kanssa ja kutsui McClintockin apuun. McClintock syventyi ongelmaan muutaman päivän ajan, muttei päässyt eteenpäin. Kiukustuneena tilanteesta hän suuntasi puistoon ja istahti suurten eukalyptuspuiden alle. Hän kertoo itkeneensä vähän ja mietiskelleensä noin puolisen tuntia. Ja sitten yhtäkkiä, hän tiesi että pystyy selvittämään kaiken ja juoksi takaisin laboratorioon. Ja kas, kromosomit olivat nyt sekä hänen että muun työryhmän näkyvillä. McClintock työskenteli vielä viisi päivää kromosomiston parissa, ja tuon yhden viikon aikana hän edisti tutkimusta enemmän kuin koko muu työryhmä kolmen edellisen vuoden aikana.
Mikä oli McClintockin tietämisen salaisuus? Miten hänen onnistui päästä umpikujasta niin lyhyessä ajassa? Kirja A feeling for the organism: the life and work of Barbara McClintock paljastaa hänen käyttämänsä yllättävän menetelmän. Se eroaa merkittävästi tavasta, joilla yleensä ratkaisemme ongelmia.
Perinteisesti ongelman kohdatessamme alamme työskennellä ongelman parissa. Esimerkiksi keräämme dataa, jota sitten käsittelemme eri tavoin tai kehittelemme ideoiksi. Ajattelemme että ongelman työstäminen on tie ratkaisuun. Saatamme myös etsiä ulospääsyä henkisestä painolastista syyttäen olosuhteita, kiirettä, tiedon puutetta, resursseja, muita henkilöitä tai pelastautua sanomalla, että tilanne on mahdoton. Toisin sanoen, etsiä syitä ja selityksiä itsemme ulkopuolelta.
McClintock teki joitain päinvastaista, sillä hän tiesi, että todellisuudessa umpikujan syy on oma kyvyttömyys nähdä.
McClintock kuvaa, että se mitä hänelle tapahtui eukalyptuspuiden alla, oli ratkaisevaa. Silloin hänessä itsessään tapahtui muutos, joka mahdollisti ratkaisun näkemisen. Umpikujan kohdatessaan McClintock ei jatkanut tuloksetonta työskentelyä ongelman parissa vaan siirtyi työskentelemään itsensä kanssa. Jokin esti häntä näkemästä – ja este oli hän itse. Hän siis työskenteli saadakseen näkökyvyn, jolla ylittää esteet.
McClintockin mukaan ainut mitä pitää tehdä, on siirtää itsensä sivuun ratkaisun edestä, toisin sanoen unohtaa itsensä. Että kaikki on lopulta yhtä ja erillisyys on vain harhaa. McClintock kuvaa, että kun hän tutki kasveja, hän oli aidosti kiintynyt jokaiseen kasviin ja hän tunsi kasviyksilöt niin hyvin, että olisi voinut kirjoittaa kustakin elämäkerran. McClintockin yllättävä taito oli siis empatia, joka yhdistyi sisäiseen tietämiseen. Kun hän katsoi maissin tähkää, hän kykeni näkemään sisäisillä silmillään saman, minkä hän myöhemmin näki mikroskoopissa. Eikä tämä hänen menetelmänsä pettänyt häntä kertaakaan.
McClintock on myös kuvaillut, että kun hän katsoi oikein intensiivisesti mikroskooppiin tutkiessaan kromosomeja, niin kromosomit kasvoivat ja olivat hänen ympärillään. Ne olivat hänen ystäviään. Tämä oli hänen ensisijainen tapansa hankkia uutta, tutkimukselle korvaamatonta tietoa. Ei ihme, että McClintockille alettiin naureskella, mcclintockismista tuli synonyymi epätieteellisyydelle, hän sai murskakritiikit tieteellisistä artikkeleistaan ja joutui lopettamaan akateemisen julkaisemisen. Kunnes kolme vuosikymmentä myöhemmin hänet palkittiin uraa uurtavasta elämäntyöstään Nobelilla. Palkintoaan hän on kommentoinut sanomalla ”kenties on epäreilua palkita ihminen, joka on vuosien ajan vain nauttinut siitä, kun on pyytänyt maissikasvia ratkaisemaan tiettyjä ongelmia ja katsonut kasvin vastaavan”.
Tapausesimerkki osoittaa, että empatia ja sisäinen tietäminen eivät ole vain kivoja kuorrutuksia ihmisyydessämme vaan nerokkaan tiedonhankinnan ytimessä. Uskaltaisimmeko vihdoin ottaa vastuun itsestämme ja nähdä kuinka taitavia ja viisaita voisimme olla, jos olisimme valmiit hetkeksi unohtamaan oman tärkeytemme. Kykenemmekö näkemään empatian ja itsen kanssa työskentelyn porttina omaan nerouteemme eikä ainoastaan lempeyden ja lähimmäisyyden teemana. Ja rohkenemmeko suunnata katseemme sinne, missä ihmisyyden potentiaalit ovat tuottaneet radikaalia uutta tietoa ja hämmästyttävää edelläkävijyyttä. Meillä ei kenties ole enää aikaa odottaa vuosikymmeniä tämänhetkisten umpikujien kohdalla.
•••
Comments are closed.